Yksi elämäni pitkäaikaisista huolenaiheista on nyt ohi, eli äiti on vihdoinkin palvelutalossa.
En tiedä, kuinka moni vanhetessaan pelkää joutuvansa vanhainkotiin ja vastustaa ajatustakin asiasta loppuun asti. Tiedän järkeviäkin ihmisiä, jotka tekee itse fiksuja ratkasuja ajoissa, muuttaa asumismuotoa ja ottaa apua vastaan. Äiti ei totisesti kuulunut niihin. Palvelujen lähelle muuttamisesta ei koskaan voinut edes keskustella, eikä kyllä juuri mistään muustakaan. Äkäinen ja syyllistävä hän osasi olla aivan hyytävään kauhuntunteeseen asti, joten lievästi sanottuna olen aina peläten ihmetellyt, miten hänet koskaan voi saada mihinkään. Ajokortin ja auton poisottaminen oli jo riittävän traumaattista. Kauan kesti, että olin edes riittävän varma, että nyt pitää laitaa mummu jonottamaan paikkaa; kauan kesti sen jälkeen, että jonoon pääsi ja vielä kesti kauan, että paikka lopulta irtosi. Jos paikaa ei sitten ota vastaan, poistuu koko jonosta. Siinä vaihtoehdot. Härkää siis sarvista ja laitoin aikoinaan asian etenemään. Paikka tuli pitkän prosessin jäkeen nyt sitten kesäkuussa.
Intervallien kautta lähtöä on harjoiteltu kerran kuussa jo pitkään. Joka kerta vein autolla puhumatonta vihaista vanhusta, joka sihisi hampaiden välistä: ”Tämän minulle teit”. Kuvitteli raukka aina joutuneensa hoitoon. Intervallissa sitten kuitenkin meni hyvin, mikä lohdutti kummasti ja madalsi lopullista kynnystä. Ongelmana tässä lopullisessa siirrossa oli vaan se, että vaatekassin lisäksi pitää siirtää huonekalujakin, sitä ei voi tehdä ihan noin vain ”vahingossa”.
Tavarat vietiin vähitellen ja vaivihkaa edeltäkäsin ja huone kalustettiin fiiniksi, kuten mummille kuuluukin. Sitten 26.6. mummi kasseineen autoon ja matkaan. Tanja ja lapset tulivat tueksi mukaan auttamaan. Mummi ei onneksi paljasta, että ei muista mitään, joten hän ei kertaakaan kysynyt, mihin ollaan menossa ja miksi. Uudessa hienossa palvelutalossa oli kahvit odottamassa ja mummut pöydän ääressä valmiina, niinkuin intervallissakin. Kahvit menikin vielä huoletta. Sitten oli aika mennä katsomaan uutta omaa huonetta. Tuskin oli ovesta sisään päästy, kun mummi jäykistyi sijoilleen ja osoitti rokokoopiironkia sormellaan: ”Mistä tämä on tänne tullut???” Kroppa jäykistyi ja samoin ilme. Sitten katse kiersi tutut mööpelit, taulut ja valokuvat kunnes mummi jäi tuijottamaan omaa sängynpeittoaan. Selvästi hänellä raksutti, että nyt tämä tapahtui ja kehon kieli kertoi kaiken. Onneksi pikkuväki oli mukana, hyppi ja pomppi ja onnitteli mummia uudesta kodista laulaen ja leikkien. Minä hiivin takavasemmalle ja päätin olla vastaamatta yhteenkään kysymykseen. Äkkiä ulos täältä hyvän sään aikana, ettei tule mitään kohtauksia. Ilosten lasten ympäröimänä vietiin mummi takaisin seurustelutilaan. Kun lähimuistia ei enää ole, niin äsken nähtyä huonettakaan ei enää ollut olemassa. Toivoteltiin mummille hyvää jatkoa ja pikaisia näkemeisiä. Sinne jäi katsomaan suomifilmiä muiden mummujen kanssa.
Nyt se on siis tehty ja ohi ja still alive. Erilaisia teorioita kuulee siitä, että dementiavanhuksen pitää saada olla rauhassa uudessa paikassaan, ennen kuin menee häntä katsomaan. Kotiutuu ilmeisesti paremmin ja sitten ei haikaile pois, kun ei muistuteta edeltävästä olemisesta. Alussa pitää saada rauhoittua uuteen kotiin. Olen kuullut aikoja viikosta kuukauteen. Onko kenelläkään parempaa tietoa, miten kauan rauhoittuminen kestää?
Mummi on onneksi turvassa. Ei tarvitse enää meikäläisen pelätä kaatumisia ja jalkojen pettämistä. En ole enää vastuussa siitä, saako mummi nestettä riittävästi. Jos nimittäin ei saa, menee jalat alta. En ole viime aikoina enää saanut mummia juomaan juuri mitään ja kesä on aina pahinta aikaa helteineen. On kyllä iso huoli nyt poissa harteilta. Tottakai koti on koti. Mutta mitä on olla yksin, kun ei muista mitään ja ei osaa huolehtia itsestäään. Nyt on omat mööpelit ympärillä ja oma olo, mutta hoitohenkilökunta, ruokala ja seurustelutila oven takana, samoin valtava kuisti, uudet kaverit ja ulkoilumahdollisuus. Ymmärtää mummi tai ei, niin tämä oli paras ratkaisu. En tiedä onko kukaan koskaan samaa mieltä, kun osuu omalle kohdalle, mene ja tiedä.
Mummin muuto on tehty hitaasti raahustamalla ja voimien mukaan reilussa viikossa. Omat tavoitteet toipumisen suhteen muuttuivat samalla realistisemmiksi, kun ei ollut tietoa etukäteen, laitoin vähän liian hätäisiä toiveita liikkumiselle. Jälkitarkastus on 30.7. ja se ilmeisesti jo antaa osviittaa toipumisen pituudesta. Toivon, että elokuuhun mennessä pystyisin ajamaan autoa ja kävelemään reippaasti. Nyt on vielä kankeaa ja kivuliasta ja edelleen suuri levon tarve. Onneksi on kesä ja voi nauttia Suomen suvesta. Nyt saa vihdoinkin myös harjoitella ihan uutta elämäntapaa: ei doing vaan being!!!
raijamarianne 
Tervehdys.
Hienoa että äitisi muutto meni hienosti.
Kyselit tuossa kuinka kauvan pitäisi antaa mummon laskeutua,
en ole mikää asiantuntia sillä lailla joillakin on varmasti tieteellistä tietoa enemmänkin, ajattelin kertoa minkä olen itse työssä huomannu hyväksi. Ensinnäkin tärkeää on elää niin normaalisti kuin aina, jos olet kerran viikossa käynnyt jatka sitä.
Vältä kysymästä muistatko, se saa mummon epävarmaksi.
Joskus on ihan hyvä mielummin mennä mukaan häne maailmaan ku yrittää selittää jotaa mitä ei hänen mielessä ole.
Olen huomannut sen että sydämessä oleva usko säilyy kyllä vaikka kaikki muu menisikin 🙂 olen jopa saannut rohkaisun sanat tälläiseltä asukkalta (eihän me saada puhua uskonasioita mutta jos kysyvät vastata saamme ja joskus laitan oven kiinni ja rukoilen kun sielu on rauhaton)
Eli, eläkää niinkin tähänkin asti, mummo voi hyvin ja jos jotakin epämiellyttävää tuleekin mieleen niin se kyllä unohtuu nopeasti.
Voimia omaan paranemiseen, varmasti mummon nykyinen olotila vaikttaa myös siihen että huoli hänestä on poissa mielestäsi ja voit enemmän keskittyä omaa paranemiseen.
Pysytään kuulolla ja pidetään mielellä sekä sydämellä kaikella ❤ Sirpa
Mä tykkään tosta viimeisestä lauseesta! Sillä mennään!! 😀 ❤