Kirjoittajan arkistot: raijamarianne

29.6.2014

Yksi elämäni pitkäaikaisista huolenaiheista on nyt ohi, eli äiti on vihdoinkin palvelutalossa.

En tiedä, kuinka moni vanhetessaan pelkää joutuvansa vanhainkotiin ja vastustaa ajatustakin asiasta loppuun asti. Tiedän järkeviäkin ihmisiä, jotka tekee itse fiksuja ratkasuja ajoissa, muuttaa asumismuotoa ja ottaa apua vastaan. Äiti ei totisesti kuulunut niihin. Palvelujen lähelle muuttamisesta ei koskaan voinut edes keskustella, eikä kyllä juuri mistään muustakaan. Äkäinen ja syyllistävä hän osasi olla aivan hyytävään kauhuntunteeseen asti, joten lievästi sanottuna olen aina peläten ihmetellyt, miten hänet koskaan voi saada mihinkään. Ajokortin ja auton poisottaminen oli jo riittävän traumaattista.  Kauan kesti, että olin edes riittävän varma, että nyt pitää laitaa mummu jonottamaan paikkaa; kauan kesti sen jälkeen, että jonoon pääsi ja vielä kesti kauan, että paikka lopulta irtosi. Jos paikaa ei sitten ota vastaan, poistuu koko jonosta. Siinä vaihtoehdot. Härkää siis sarvista ja laitoin aikoinaan asian etenemään. Paikka tuli pitkän prosessin jäkeen nyt sitten kesäkuussa.

 Intervallien kautta lähtöä on harjoiteltu kerran kuussa jo pitkään. Joka kerta vein autolla puhumatonta vihaista vanhusta, joka sihisi hampaiden välistä: ”Tämän minulle teit”. Kuvitteli raukka aina joutuneensa hoitoon. Intervallissa sitten kuitenkin meni hyvin, mikä lohdutti kummasti ja madalsi lopullista kynnystä. Ongelmana tässä lopullisessa siirrossa oli vaan se, että vaatekassin lisäksi pitää siirtää huonekalujakin, sitä ei voi tehdä ihan noin vain ”vahingossa”. 

Tavarat vietiin vähitellen ja vaivihkaa edeltäkäsin ja huone kalustettiin fiiniksi, kuten mummille kuuluukin. Sitten 26.6. mummi kasseineen autoon ja matkaan. Tanja ja lapset tulivat tueksi mukaan auttamaan. Mummi ei onneksi paljasta, että ei muista mitään, joten hän ei kertaakaan kysynyt, mihin ollaan menossa ja miksi. Uudessa hienossa palvelutalossa oli kahvit odottamassa ja mummut pöydän ääressä valmiina, niinkuin intervallissakin. Kahvit menikin vielä huoletta. Sitten oli aika mennä katsomaan uutta omaa huonetta. Tuskin oli ovesta sisään päästy, kun mummi jäykistyi sijoilleen ja osoitti rokokoopiironkia sormellaan: ”Mistä tämä on tänne tullut???”  Kroppa jäykistyi ja samoin ilme. Sitten katse kiersi tutut mööpelit, taulut ja valokuvat kunnes mummi jäi tuijottamaan omaa sängynpeittoaan. Selvästi hänellä raksutti, että nyt tämä tapahtui ja kehon kieli kertoi kaiken. Onneksi pikkuväki oli mukana, hyppi ja pomppi ja onnitteli mummia uudesta kodista laulaen ja leikkien. Minä hiivin takavasemmalle ja päätin olla vastaamatta yhteenkään kysymykseen. Äkkiä ulos täältä hyvän sään aikana, ettei tule mitään kohtauksia. Ilosten lasten ympäröimänä vietiin mummi takaisin seurustelutilaan. Kun lähimuistia ei enää ole, niin äsken nähtyä huonettakaan ei enää ollut olemassa. Toivoteltiin mummille hyvää jatkoa ja pikaisia näkemeisiä. Sinne jäi katsomaan suomifilmiä muiden mummujen kanssa.

Nyt se on siis tehty ja ohi ja still alive. Erilaisia teorioita kuulee siitä, että dementiavanhuksen pitää saada olla rauhassa uudessa paikassaan, ennen kuin menee häntä katsomaan. Kotiutuu ilmeisesti paremmin ja sitten ei haikaile pois, kun ei muistuteta edeltävästä olemisesta. Alussa pitää saada rauhoittua uuteen kotiin. Olen kuullut aikoja viikosta kuukauteen. Onko kenelläkään parempaa tietoa, miten kauan rauhoittuminen kestää? 

Mummi on onneksi turvassa. Ei tarvitse enää meikäläisen pelätä kaatumisia ja jalkojen pettämistä. En ole enää vastuussa siitä, saako mummi nestettä riittävästi. Jos nimittäin ei saa, menee jalat alta. En ole viime aikoina enää saanut mummia juomaan juuri mitään ja kesä on aina pahinta aikaa helteineen. On kyllä iso huoli nyt poissa harteilta. Tottakai koti on koti. Mutta mitä on olla yksin, kun ei muista mitään ja ei osaa huolehtia itsestäään. Nyt on omat mööpelit ympärillä ja oma olo, mutta hoitohenkilökunta, ruokala ja seurustelutila oven takana, samoin valtava kuisti, uudet kaverit ja ulkoilumahdollisuus. Ymmärtää mummi tai ei, niin tämä oli paras ratkaisu. En tiedä onko kukaan koskaan samaa mieltä, kun osuu omalle kohdalle, mene ja tiedä. 

Mummin muuto on tehty hitaasti raahustamalla ja voimien mukaan reilussa viikossa. Omat tavoitteet toipumisen suhteen muuttuivat samalla realistisemmiksi, kun ei ollut tietoa etukäteen, laitoin vähän liian hätäisiä toiveita liikkumiselle. Jälkitarkastus on 30.7. ja se ilmeisesti jo antaa osviittaa toipumisen pituudesta. Toivon, että elokuuhun mennessä pystyisin ajamaan autoa ja kävelemään reippaasti. Nyt on vielä kankeaa ja kivuliasta ja edelleen suuri levon tarve. Onneksi on kesä ja voi nauttia Suomen suvesta. Nyt saa vihdoinkin myös harjoitella ihan uutta elämäntapaa: ei doing vaan being!!!

22.6.2014

Juhannus.

Kerrankin osaa nauttia rauhasta ja siitä, että ei tarvitse tehdä mitään eikä mennä mihinkään. Kylmät ilmatkin auttavat rauhoittumaan kummasti, kuten telkassa sanoivat: Huono sää on paras poliisi.

Nyt vasta kuulin, että kuukauteen ei saa istua, enpä ole kyllä pystynytkään. Kuukausi tulee täyteen ylihuomenna, sitten saa alkaa opetella ja toivoa, että kiinnikkeet ja arvet ja katkotut lihakset alkavat venyä.

Kaikennäköistä pientä tässä on ollut pakko puuhata, kun tehdään Matin kanssa hissukseen mummin muuttoa palvelutaloon. Päivän maratoni minulle on ollut hoitaa yksi mini-muutokeikka per päivä, mummin tavarat kun pitäisi olla palvelutalossa ensi torstaina. Autossa minun pitää keikkua ilmatyynyn päällä ja roikkuen kahvassa kaksin käsin, että paino vähenee ja töyssyt pehmenee. Yhden lyhyen kauppareissun matkan varrella kroppa kestää. Käsittämättömän pitkä lista hankintoja tarvitaan, vaikka muuton pitäisi olla melko yksinkertainen. Mummin asunnosta viedään vähän kerrallaan, nyt on jo lamppu katossa, matto lattialla, vaatteita kaapissa, taulut ja verhot odottamassa ripustamista yms. Laulumaasta löytyi sopivia mööpeleitä, Askot, Sotkat ja Jyskit ovat aivan liian tylyjä malleja kun tavoitellaan isomummille kodikkuutta. Pieneen tilaan pitää löytyä tasmällisesti sitä mitä etsii. Laulumaasta löytyi. Pieni sievä pöytä ikkunan eteen tuoleineen ja hieno avohyllykkö laatikoineen, siihen saa laittaa kaikki valokuvat esille. Eihän se mummi voi ilman meitä muuttaa, siellä sitten kuvista muistellaan kuka kukin on; dementikon kanssa seurustelu on muutenkin Mitä Missä Milloin -päivitystä.

Tällaisen maratonin jälkeen on sitten huippuihanaa päästä jälleen sohvalle lepuutamaan kipeytynyttä selkää kaukosäätimen kanssa. Surffailla voi onneksi selällään maaten. Eilen illalla meinattiin kuitenkin jäädä palvelutaloon jumiin. Sisäänpäin kyllä pääsee ja kannettin tavarat toiseen kerrokseen mummin huoneeseen. Poislähtiessä pitää pyytää henkilökuntaa avaamaan ovi, mutta kas, ketään ei ollut missään. Ilta oli joa aika pitkällä ja sisälläkin oli eri osastojen väliovet lukossa, ei voinut lähteä etsimään ketään mistään. Koputeltiin ja kurkittiin, mutta ketään näkynyt eikä kuulunut, siinä me oltiin tyhjässä aulassa lukkojen takana. Talo on täysin uusi ja mummin siipeen ei ole vielä asukkaita muuttanut, ei siis henkilökuntaakaan. Pitääkö viettää juhannusaatto tyhjässä palvelutalossa? Ainakin siellä on sänkyjä. Mummin huone on toisessa kerroksessa ja ONNEKSI käytävällä parvekkkeen ovi oli auki. Parvekkeelta oli raput alas, ne olivat kuitenkin korkean lukollisen portin takana. Matti sai näyttää Tarzanin taitonsa ja kivuta kaiteen yli ja lähteä ulkokautta minua pelastamaan ennenaikaiselta palvelutaloon jäämiseltä. Lopputulos oli sitten onneksi hyvä ja lopulta kotiin päästiin. Ensi kerralla kyllä jätetään joku pönkä oven väliin.

Tänään käytiin pitkästä aikaa Kaupunginsairaalassa mummiakin katsomassa. Hyvin ovat häntä hoitaneet  kotouttamisosastolla. Mummi vietiin sinne kaksi viikkoa sitten, kun jalat eivät enää kantaneet. Nyt oli siinä kunnossa, että olisi päihittänyt minut kävelykilpailussa. Minä tosiaan vielä hiihtelen hitaasti ja varovasti eteenpäin. Pystyssäolo saa vatsan nipistelemään ja kaikenlaisia pistoja ja lihaskramppeja tulee, jos vähänkin innostuu. Sisuskalut etsivät vielä omille paikoilleen ja kiinnikkeitä kuulemma kasvaa ja ne kinnaa kipeästi aluksi, venyvät toivottavasti ajan myötä. Jää nähtäväksi. 

Tämä hiljaiselo on ollut ihanaa, minä nukun jopa kymmenen tuntia yössä ja vielä päiväunia päälle. Toipuminen on kyllä varmasti parasta kun voi levätä, ei sitä unta riittäisi, ellei kroppa sitä tarvitsisi.

Hain ison kimpun juhannusruusuja sisälle, en muista milloin aikaisemmin olisivat olleet juuri juhannuksenna täydessä kukassa, yleensä ovat olleet aina myöhässä. Niiden tuoksu oli niin huumaava ja voimakas, että piti pian kantaa ihanuudet saman tien kuistin puolelle, siellä voi onneksi käydä nuuhkimassa. Parasta tässä kesässä on kuitenkin se, että ei ole hyttysiä. Niiden kanssa ei ole välit olleet koskaan kunnossa ja yhteistä säveltä tuskin koskaan löytyy.

Nyt on keskiyö. Valoisaa, tyyntä, rauhallista, kostea ihanan tuoksuinen ilma ja linnunlaulua. Nautitaan kesästä.

13.6.2014

Sadepäivä. Nukuin juuri päiväunet. Toipumiseen isoista haavoista kuuluu näköjään nukkuminen, nukun pitkät yöt, jopa 10 tuntia ja vielä päiväunia päälle. Mikäs sen mukavampaa. Väliajoilla voi käveleskellä ja lukea. Lukea ja lukea. Kun mitään ei saa nostella ja liikkuminenkin on suhteellisen vaivalloista, niin on varmaan ekaa kertaa elämässä tekeminen katkennut. Piha saa olla luonnontilassa ja villakoirat hätyyttelemättä. Nyt lepään rauhassa, varmaan vuosikymmeninen jälkeen. Nyt ei pidä! loistavaa.

Lukeminen on niin mukavaa, aina on ollut yöpöydällä kymmeniä kesken olevia kirjoja, joita on koittanut hampsia kun vaan on ehtinyt. Nyt ehtii ja ilman stressiä. Kissatkin nauttivat yhteisestä loikoilusta, ne ovat siinä mestareita.

Haavat paranevat hitaasti ja toivottavasti  myös varmasti. Avanne on vielä arka, kait se vatsan läpi menevä reikä aikansa ottaa arpeutuakseen ja kummasti on ”pistävää jumitusta” suolistossa. Kun joku kohta pistää, niin se haittaa kyllä liikkumista, hiihtelen tossuilla kuin vanhat mummut. Istuminen on vielä lähes mahdotonta. Onneksi olen aina tykännyt istua jalkojen päällä polvillani ja nyt se on ainoa asento, jolla voi olla tuolin päällä. Sitä mukaa kun selkä vahvistuu niin piteneviä aikoja, Hitaampaa tämä meno kuitenkin on kuin etukäteen olisi luullut, 

Mummi sai paikan palvelutalosta. Pääsee muuttamaan 26.6. uuteen ja hienoon yksikköön, joka on vielä matkan varrella kun meiltä menee kaupunkiin. Loistavaa. Odottelen, että pystyn menemään ja sisustamaan sen uuden huoneen, se on kivaa. Koitan tehdä kotoista ja sievää. Olen kyllä jo mielessäni kaiken tehnyt, mummin lempitaulut, kukkapylväs, TV-ryhmä, hyllylle valokuvat, pöydälle kukkia, rokokoo-piironki ja yöpöytä, kyllä siitä kelvollinen tulee ja mummi varmaan luulee olevansa kotonaan tuttujen tavaroiden keskellä.

Nyt mummi odottelee kaupunginsairaalan kotouttamisyksikössä. Oli kerrankin lääkärillä järkeä. Ei päästänyt enää mummia kotiin, eikä muistikkaan eikä intervalliin. Lääkäri meinasi, että muistisairasta ei saa koko ajan viedä paikasta toiseen vaan nyt mennään aikanaan osastolta suoraan uuteen kotiin. Samaa mieltä. Nyt ne ekaa kertaa jopa kuntouttaa, olisi hyvä saada jalkoihin voimia, jatko sujuisi sitten mukavammin. Ikävä kyllä en ole päässyt mummia katsomaan kun tämä istumispuoli ei suju eikä autolla voi ajaa, onpahan ainakin turvassa, se on nyt parasta kaikille. Asioilla on taipumus järjestyä.

En ole koneellakaan ollut, kun on ollut liian hankalaa. Nyt jo selkä ja jalat kestää tällaisia toveja polvien päällä.

On sellainen tunne, että lepäilen uuden alun kynnyksellä. Kristillenen koulumme sai lupa-asiat kuntoon kolmeksi vuodeksi, eilen tuli päätös, ja saan ruveta suunnittelemaan ensi syksyn opetuksia ja rekrytoimaan opettajia. Pian se kaikki imaisee mukaansa ja taas viiletetään vanhaan malliin, siksi pitää nyt oikein jarrutella ja viipyillä tässä autuaassa päiväuniolotilassa kirjojen keskellä ja nukkua niin kauan kuin vain nukuttaa, niin ja puhua puhelimessa. Kimmo jo ehdotti minulle oman puhelinkeskuksen pystyttämistä, kun olen aina varattu. Nyt kahvin keittoon, ehkä myös jäätelö maistuisi 🙂

2.6.2014

Kotona jälleen. Enää ei tarvitse miettiä, miten se leikkaus menee, meni jo. 

Nykymaailmassa säästellään ja ollaan tehokkaita. Ennen sairaalaan mentiin jo leikkausta edeltävänä päivänä ja siellä viivyttiin peräti kymmenen päivää. Nykyisellä menolla puolet noista hoitopäivistä säästyy. Etukäteen kävin labrassa antamassa verikokeet ja EKG:n, hoitaja sitten soitti kotiin ja antoi ohjeet ja leikkausajan, jolloin pitää ilmestyä puhtoisena leikkauspöydälle. Edellisiltana piti mennä suihkuun ja uudestaan vielä aamulla. Sovittuna aikana klo 11 maanantaina 26.5. kävelin kirurgiselle osastolle, hoitaja otti vaatteet pussiin ja laittoi leikkauspaidan päälle, sain rauhoittavan tabletin ja menin tuoliin istumaan ja odottamaan. Seuraava hoitaja johdatteli leikkaussaliin ja kiipesin pöydälle makuulle. Kysyivät vielä kuka olen ja mitä minulle tehdään, oltiin samaa mieltä asioista.

Anestesialääkäri alkoi runnoa tunnetusti pieniin suoniini kanyyleja huonolla menestyksellä. Reikiä ja verenpurkautumia syntyi, vieläkin on vasen käsi mustana ja reikäisenä. Seuraavana vuorossa selkä ja epiduraali, mitenkähän tämä onnistuu, saati sattuu? Menin kyljelle ja vedin polvet leukaan, sitten pimeni, en tiedä sattuiko.

Seuraavan kerran avasin silmäni kun kello oli jälleen yksitoista, nyt kuitenkin 23.00. Olin täynnä letkuja ja laitteita, kuin avaruusmatkalla. Minut vietiin huoneeseeni, sain olla yksin, se on luxusta. Suoneen tippui kolmea liuosta kolmesta letkusta, tippaa, antibioottia ja kipulääkettä. Selkään meni letkun kautta kipupumpusta liuosta. Ulos tuli pissakatetri, vatsasta roikkui letku josta pussiin valui verta ja vettä ja vielä uusi loppuelämän tuttavuus avannepussi. Muitakin letkuja oli mahani läpi laitettu, sillä monta haavaa oli nidottu kiinni. Nytkin on vielä niittejä siellä ja täällä, kätevää, tuli yksilölliset lävistykset sivutuotteena. 

Yö oli hankala, paljoa en muista, mutta tunnit menivät kidutellessa ja hitaasti. Tiistaina alkoi nukutusaineet lähteä kropasta, valitsivat reitikseen tulla ulos suun kautta. Oksensin koko päivän kipeine haavoineni, Matin mielestä muistutuin tarhapöllöä tukka pystyssä ja valkoisena kuin Sinbergin freskoista suoraan kuoleman puutarhasta tulleena. Muistan mustaa ja pahaa oloa. Keskiviikon nukuin, ei jaksanut pysyä hereillä enkä puhua. Oli voimat loppu. 

Torstaina tuli nälkä. Viimeksi olinkin litkinyt sunnuntaina tyhjennyslientä litratolkulla ja sitten on menty pelkällä tiputusvedellä, ei ihme jos heikotti. Sain aamulla puuroa ja päivällä sosekeittoa. Suolikin innostui pitämään valtaisaa kiitollista meteliä ja möyrintää. Elon merkkejä. Hoitajat alkoivat riisua minua letkuista ja kummasti olo parani, kun niistä vähitellen pääsi eroon, voi jopa liikutella itseään. 

Perjantain vastainen yö oli jo liikaa. Nyt ei ollut enää niin puhki, että nukkuisi olosuhteista huolimatta. Tyyny oli klumppuinen ja patja kova. Seinän takaa kuului ankeita huutoja läpi yön ja käytävältä myös. Pyysin yöhoitajaa antamaan heille unilääkettä, mutta ei antanut. Kun sitten perjantaiaamulla lääkäri ehdotti kotiinlähtöä olin valmis. Oli parempi olla valittamatta mistään, pois vaan. Sanoi, että saa tulla takaisin, jos kotona ei pärjää ja tulee kipuja tai kuumetta. Tuli sekä kipuja että kuumetta, mutta en mennyt takaisin. Omassa sängyssä sentään saa nukuttua ja oma sohva on paras. 

Nyt pitää elää neljä viikkoa ilman mitään nosteluja, kolmen kilon yläraja, se ei ole mitään. Olo on vielä hutera, mutta päivä päivältä parempi. Takapuolen tikit kinnaa niin, että ei voi istua eikä paljon liikkua, vielä pitää oleilla makuuasennossa, mutta onneksi kotosalla. Kaikki tulokset kuulee sitten jälkitarkastuksen yhteydessä, siihen asti saa nyt sitten viettää oloneuvoksen päiviä. Piha saa nyt pysyä luonnontilassa, käy se niinkin, vihreitä ja kauniita ovat kaikki kasvit, annetaan kasvaa vaan. Tästä voisi tulla uusi hyvä linjaus, vähemmällä vaivalla pääsee, kun hellittää ja alkaa ihailla luonnon omia kasveja. 

Nyt saa onneksi sopivasti pysähtyä, kun ei voi edes istua autossa. Elämässäni ei ole montaa päivää, että en olisi Singsbystä poistunut, nyt niitä tulee enemmän kuin mitä on ollut yhteensä tähän asti. Tuntuu hyvältä pysähtyä. Kaikki on mennyt sellaisella vauhdilla, että kesäkin jo karkaa käsistä jos sama jatkuu. Ilmat näyttävät suosivan ja on mahtavaa katsella ja haistella ympärillä olevaa luontoa. Kesä on hyvä.

26.5.2014

Nyt on kaikki valmiina lähtöön. Vielä elämäni kunnossa, täysin toipuneena kaikista hoidoista. Oli onneksi ihanat ilmat viikonloppuna ja sai olla ulkona touhuamassa. Tuntuu täysin käsittämättömältä, että pian makaan letkuissa ja kamalassa kunnossa, taas kestää kauan toipua. Onneksi lopputulos on hyvä, se on ainoa vaihtoehto.

22.05.2014

Huh huh, nyt se sitten realisoituu ja on totta.

Leikkaus on maanantaina 26.5. Tämä viikko on mennyt kuin siivillä ja sairaalan merkeissä. Joka päivälle jotain, verikokeita, magneettikuvaus, tapaaminen kirurgin ja hoitajan kanssa, lisää verikokeita, EKG, soittoaka…ohjeet sunnuntaille: Täystyhjennys, litkut sain jo matkaan mukaan. Sama piti tehdä talvella. Laksatiivinen liuos juodaan litran annoksina. Litra tunnissa, neljän tunnin ajan. Sitten juostaan vessassa yömyöhään, Suolenpesu, sitähän paastossa ja suolihuuhtelussakin tavoitellaan. On kait siis myös terveellistä. En onneksi muista, miltä se liuos maistui. Jos olisi aivan karmeeta, niin varmasti muistaisin. Sitten vaan syömättä ja juomatta, kunnes operaatio on ohi. 

Maanantaina suihkun jälkeen kirurgiselle osastolle, hoitaja taluttaa minut leikkauspöydälle. Tänään kirurgi tuijotti mahassani olevaa vanhaa leikkausarpea. Jos siellä on paljon kiinnikkeitä, pitää taas avata koko vatsa, muuten ei leikkaus onnistu. Jos niitä ei olisi, niin pienempi viilto riittäisi. Kipukin olisi jälkeenpäin kohtuullisempaa. Minulla vaan taitaa niitä kiinnikkeitä olla, on niin monta leikkausta takana. No, nähtäväksi jää. Tästäkin taas selvitään. Edelleenkin on jotenkin epätodellinen olo, kuin puhuisin jostain virtuaalihenkilöstä. On vaikea elää muuta hetkeä kuin tätä nykyistä. Nythetkessä onkin ollut aivan ihana ilma, kuin etelän mailla. Lämmintä ja kosteaa. siitä nauttii aina täysin siemauksin.

Huomanna saan viettää laatuaikaa pienen Viljamin kanssa. Hänellekkin suuri maailma nyt aukeaa, kun saa hoippuvin yksivuotiaan askelin seikkailla pihamaalla, kuinka suuri maailma onkaan. Kivet, risut, kasvit, kaikki on niin ihmeellistä ja kaikkea pikkiriikkistä poimitaan taas maasta. Saamme kävellä peräkanaa pitkin ja poikin. On mukavaa katsella tuttuja asioita pienen tutkimusmatkailijan silmin. Muistan kun vein samankokoisen Benjamin palosaaren torille ja kuljin vain perässä, kuvasin asioita ”hänen silmillään”, tuli kyllä hauska kuvasarja. Pienet katselevat niin erilaisia asioita kuin me isot ja kun kaikki on vielä ihan uutta.”Tulkaa lasten kaltaisiksi.” Samalla tavalla haluaisin ihmetellä ja ihailla joka päivä puhkeavaa kesää, kukkia, muurahaisia, lintuja, merta ja ainutkertaisia ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Hetkessä on hyvä elää, toivoisin ajan kulkevan nyt mahdollisimman hitaasti. Onneksi sää viilenee ensi viikolle, malttaa paremmin asettua sisätiloihin sairaalan sänkyyn. Täysihoito ja kirjoja mukaan, tämä puoli aina houkuttaa kaikesta huolimatta.

11.5.2014

Lämmin ihana äitienpäivä täynnä suurperhettä ja railakasta menoa. Lasten kanssa ei todellakaan ehdi sammaloitua. Nyt on muutenkin mukavaa, kun alkaa toipua oikein kunnolla. Kaikki vaivat on kuin kaukaista unta. Vaivat vaan unohtaa heti kun ne on poissa. Osattaisiinpa kiittää voimista ja terveydestä silloin kun niitä on. Mikään ei kuitenkaan ole itsestään selvää. Perjantaina tuli sairaalasta kirje ja sydän pompahti kurkkuun. Se olikin Matille kutsu silmän jälkitarkastukseen. Mielenkiintoista huomata, että vaikka luulen eläväni huoletonta elämää niin altajunta on vireillä. Kesti kauan, että olo tasaantui. Niin se vaan on, että toistaiseksi kaikki hyvin ja koko loppuelämä on vielä edessäpäin 🙂

4.5.2014

Nyt olen kuullut, että kirurgi on jo suunnitellut leikkaustani ja leikkauspäivää. Ainakin on maineensa mukaan sairaalan paras kirurgi, joka tekee suunnittelut ja työt huolellisesti. Jotenkin tuo lähestyvä leikkaus on tuntunut epätodelliselta, mutta nyt kun kuulee, että sitä oikeasti puuhataan, niin kait se sitten tulee. Ei hyvä, iso leikkaus ei kyllä houkuttele mutta lopputuloksen onneksi pitäisi olla hyvä.

Kasvimaan kyllä haluaisin ehtiä laittaa, sinne vaan ei nyt viitsi rynnätä lumisteessa ja sormet kohmeessa, saisi tulla ainakin jokunen lämmin päivä. Tänään ostin istutussipulit, viime vuonna ne loppui kaupoista, lopulta pitkän kiertelyn jälkeen niitä löytyi HongKongista. Nyt nappasin heti, kun osui silmiin.

3.5.2014

Vappu tuli yllättäen, näinkö pitkällä kevät jo on? Voimat on tulossa takaisin, se on innostavaa ja taas jaksaa puuhastella. On mukavaa tuntea itsensä terveeksi, terveeksi uskon vielä tulevani, vaikka olenkin ”vakavasti pitkäaikaissairas”.

Luin vasta nyt epikriisin. Hyvin erilaistunut adenkarsinooma. Pari etäpesäkkeeksi sopivaa imusolmuketta kasvaimen lähimaastossa ja yksi vasemmassa keuhkossa. Onneksi keuhkossa niin pieni, että en osaa sitä edes säikähtää. Tässä vaihessa varmaan sen voi helposti hoitaa pois. Uskon vaan niin vakaasti tulevani terveeksi, tai tulevani toimeen vaivojeni kanssa, että en osaa olla huolissani. Hyvä näin, eihän se huoli ainakaan mitään auttaisi. Tänään sain Keitaalla vahvistuksen, että sanoilla on väkevä vaikutus paranemiseen ja muihinkin asioihin. Voin puhua itselleni terveyttä, miksi siis puhua itselleen masennusta tai sairautta. Minun käy hyvin 🙂 joka tapauksessa. Aulikki Hartikainen piti tänään todella innostavan ja vahvan puheen Keitaalla, ja se oli kohdistettu juuri minulle, varmaan myös moni muu koki samoin. Jopa tiedemiehet ovat osoittaneet puheitten ja sanojen vaikuttavan asioihin. Pitää huomenna pyytää häneltä nettisivu, jossa on näitä tutkimustuloksia. Raamatussahan tämä asia on tuotu esiin jo tuhansia vuosia sitten. Sinulle käy niinkuin puhut. Sitten pitääkin taas kunnostautua siinä, että hillitsee kielensä, mikään ei varmaan ole vaikeampaa.

Veriarvot paranevat vakaasti, kuntoa pitää nyt saada tulevaa leikkausta varten. Nyt on odotusaikaa jäljellä 2 – 4 viikkoa. Toivotaan, että ei tule liian pian, Pitää saada perunat, sipulit ja siemenet maahan, ei se kesä muuten voi tulla. Kevät on niin ihanaa aikaa ja valoa on yhä enemmän. Iloitaan ja nautitaan.

25.4.2014

Aurinko paistaa risukasaan. Aurinko on yhtä ihana kuin aina ennenkin, siitä ei saa tarpeekseen.

Sädehoito loppui kaksi ja puoli vikkoa sitten ja toipumiseen on varattu 5-8 viikkoa. Verikokeet alkaa taas olla normaalit, Valkosolutkaan ei enää hälyttävällä rajalla. Paranemisen vaihe, jota en muistanut odottaa, on armoton kutina. Ymmärrän Jobia, joka istui tuhkaläjässä ja kaapi ruukunpalalla itseään. Onneksi ystävistä on apua ja saa hyviä vihjeitä, Vetramil on lääke, joka tuntuu parhaiten tehoavan. mutta se onkin tarkoitettu kotieläimille. Hevoskuurit siis tehoaa. Olen tällä viikolla jo ollut koulussakin, sijainen ilmoitti, että ei pääse enää. Jälleen ajoitus oli täydellinen. 

Eilen tuli säteilyalueelle kummallista särkevää poltetta ja jokin ihottuma alkoi levitä. Taas oli vaikea istua. Särky ja polte vaan paheni iltaa myöten, joten ajattelin, että jos tämä on bakteeri, niin otan antibiotiin. Kotivarastossa kun sattui olemaan  V-Pen megaa. Puoli kymmeneltä katsoin parhaaksi kokovartalopuudutksen ja otin nukahtamislääkkeen, melatoniinia ja särkylääkettä. Niinpä  meni mukavasti aamuun asti. Klo 7 havahduin tikkana pystyyn ja polte oli vaan levinnyt. Eihän auttanut kuin mennä koneelle ja Googlata ruusu, sitähän tämä ilmeisesti on. Oma diagnoosi: sterptokokki ja lisää V-Pen megaa. Lähdin suorinta tietä TK:een ja pääsin lääkärille. Lääkäri vaan totesi: Potilas on taas oikeassa. Olin jopa aloittanut oikean lääkityksen jo illalla ja nyt sain reseptillä lisää. Sen verran vakavaa on, että jos kuume nousee, niin suoraan sairaalaan.

Tässä nyt ihmettelen ja kuuntelen tuntojani, jälleen kerran voi todeta: Toistaiseksi kaikki hyvin.